Seuran historia

Duodecim-seura syntyi suomalaiskansallisesta aatteesta innostuneiden nuorten miesten yhteenliittymänä vuonna 1881. Aleksanteri II oli antanut vuonna 1863 kieliasetuksen, jonka mukaan suomen kieli olisi saatettava yhdenveroiseksi ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymävaiheen kuluessa.

Siirtymävaiheen umpeenkulumisen lähestyessä Matti Äyräpään ympärille ryhmittyneet lääketieteen opiskelijat huomasivat, ettei lääkintöhallitus ollut ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tehdäkseen suomesta lääketieteen kieltä, vaikka suomen piti vuonna 1883 tulla tasa-arvoiseksi ruotsin rinnalle ”kaikessa mikä välittömästi koski varsinaista suomenkielistä väestöä.”

Duodecim-seuran perustavassa kokouksessa 18.11.1881 Matti Äyräpää sanoi kutsuneensa suomenmielisiä medisiinareita kokoon keskustelemaan kielikysymykseen liittyvien epäkohtien poistamisesta, sillä ”ei missään tieteessä suomenkielinen terminologia ole niin puutteellinen kuin lääketieteessä…puhumattakaan siitä, että suomalaisen lääketieteen terminologian puutteesta on tuntuvaa haittaa lääkärille, joka sen kautta on estetty niin vapaasti kuin hänen etunsa vaatisi sairaan kanssa vaihtamasta puhetta.”

Seura ottikin tavoitteekseen raivata Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa tilaa suomen kielelle ja vähitellen suomalaistaa korkein opetus.

Seuran nimi, Duodecim (latinaksi kaksitoista), viittasi sekä perustajien apostoliseen lukumäärään että heidän omaksumaansa lähetystehtävään.

Duodecimin perustajajäsenet

Seuran kaksitoista perustajajäsentä on esitelty alla olevissa, professori Jaakko Ignatiuksen kirjoittamissa artikkeleissa. Artikkelit on julkaistu Aikakauskirja Duodecimissa vuonna 2006, jolloin seura täytti 125 vuotta.

  1. Matti Äyräpää >>
  2. Ernst August Hillbom >>
  3. Karl Adolf Hällström >>
  4. Albert Pfaler >>
  5. Wilhelm Snellman >>
  6. Werner Lindman >>
  7. Karl Bertel Nohrström >>
  8. Karl Gustav Kyrklund >>
  9. Nils Gustaf Durchman >>
  10. Werner Starck >>
  11. Eliel Jonathan Warén >>
  12. Gustaf Rudolf Idman >>