Työssä tapahtuva runsas kävely, seisominen ja etenkin etukumara työasento saattavat suurentaa keskenmenon riskiä raskauden aikana, tuore tanskalaistutkimus osoittaa. Yhteys oli voimakkain työtehtävissä, joihin liittyi paljon eteenpäin kumartumista.
Occupational and Environmental Medicine -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin yli 800 000 raskautta vuosina 2004–2018. Aineisto kattoi yli 475 000 työssä käyvää tanskalaista naista. Seurannan aikana noin joka kymmenes raskaus päättyi keskenmenoon.
Tutkijat arvioivat työperäistä altistumista seisomiselle, kävelylle ja vähintään 30 asteen etukumaralle työasennolle ammattitietojen perusteella. Tulosten mukaan jokainen lisätunti päivittäistä työssä seisomista tai kävelyä liittyi hieman suurempaan keskenmenovaaraan.
Voimakkain yhteys havaittiin etukumaraa työasentoa koskevissa analyyseissa. Jokainen lisätunti päivittäistä eteenpäin kumartumista liittyi 36 prosenttia suurempaan keskenmenovaaraan. Lisäksi kumartelun ja keskenmenoriskin välillä havaittiin selkeä annos-vastesuhde, eli riski suureni altistuksen lisääntyessä.
Yhteydet olivat voimakkaampia naisilla, jotka olivat olleet poissa työstä keskenmenoa edeltävällä viikolla, mutta ne havaittiin myös työssä aktiivisesti olleilla. Tämä viittaa siihen, etteivät havainnot selity pelkästään aiemmilla terveysongelmilla.
Tutkijoiden mukaan yhteyksien taustalla voivat olla esimerkiksi istukan verenkierron muutokset tai hormonaaliset mekanismit. Tuloksia tulee silti tulkita varoen, sillä tutkimuksessa ei ollut käytettävissä kattavia tietoja esimerkiksi tupakoinnista, joka on tunnettu keskenmenon riskitekijä.
Viime vuonna sama tutkijaryhmä yhdisti fyysisesti raskaan työn myös ennenaikaisiin synnytyksiin. Havaintojen perusteella fyysisen rasituksen vähentäminen etenkin raskauden alkuvaiheessa saattaisi pienentää keskenmenoriskiä, mutta tutkijat korostavat, että tulokset on syytä varmistaa uusissa tutkimuksissa.
Arviolta noin 15 prosenttia raskauksista päättyy keskenmenoon.
Uutispalvelu Duodecim
(Occupational and Environmental Medicine 2026;83:181–187)