Epätavallisen pieni tai suuri veren rautapitoisuus voi liittyä suurentuneeseen riskiin menehtyä seuraavien 20 vuoden aikana, tuore taiwanilaistutkimus osoittaa. Tutkimus julkaistiin European Journal of Epidemiology -lehdessä.
Tutkijat hyödynsivät lähes puolen miljoonan aikuisen terveystietoja, joita on kerätty osana Taiwan MJ Cohort -tutkimusta. Seurannan alkaessa osallistujat jaettiin kolmeen ryhmään heidän verensä rautapitoisuuden perusteella, minkä lisäksi rautatasoja mitattiin 19-vuotisen seurannan ajan.
Tulosten perusteella osallistujat, joiden veren rautapitoisuus oli epätavallisen pieni tai suuri, menehtyivät seurannan aikana 30–40 prosenttia todennäköisemmin kuin osallistujat, joiden rautatasot olivat normaalit. Seurannan aikana menehtyi 33 000 osallistujaa.
Myös rautatasojen muutokset seurannan aikana liittyivät kuolleisuuteen. Verrattuna tasaisesti normaalilukemissa oleviin riski menehtyä seurannan aikana suureni, jos osallistujan lukemat selvästi nousivat tai laskivat normaalilukemista. Pienimmässä vaarassa olivat terveellisiä elämäntapoja noudattavat osallistujat, joiden rautalukemat olivat tasaisesti normaalit.
Taiwanilaisten tulokset viittaavat veren poikkeavien rautapitoisuuksien olevan merkki suurentuneesta riskistä menehtyä seuraavien vuosikymmenten aikana, mutta raudan lisäksi monet muutkin seikat ovat voineet vaikuttaa tuloksiin. Tämän vuoksi tuloksia kannattaa tulkita varoen.
Suomessa raudanpuutos on varsin tavallista erityisesti naisilla. Miesten olisi hyvä saada ravinnostaan noin 9 mg rautaa päivittäin, mutta hedelmällisessä iässä olevat naiset tarvitsevat 15 mg päivässä kuukautisten aiheuttaman raudan menetyksen vuoksi. Raudan parhaita lähteitä ruokavaliosta ovat liha ja maksa sekä täysjyväviljavalmisteet, erityisesti ruisleipä, ja palkokasvit. Kasvisruokavalio on mahdollista koostaa niin, että raudan saanti on turvattua, mutta lisäksi on syytä huolehtia sen imeytymisestä. Tähän vaikuttaa myös muu ruokavalio ja etenkin C-vitamiinin saanti.
Uutispalvelu Duodecim
(European Journal of Epidemiology 2025;40:1419–1429)