Verisyöpien ja muiden vakavien veritautien hoidossa käytettävät kantasolusiirrot ovat turvallisia ja tehokkaita myös MS-taudin hoidossa. Ruotsalaistutkimuksen mukaan huomattava osa MS-potilaista pysyy hoidon ansiosta oireettomina jopa kymmenen vuoden ajan ja haittavaikutukset ovat suhteellisen vähäisiä.
Hoidossa potilaan luuytimestä kerätään hematopoieettisia kantasoluja, minkä jälkeen potilaalle annetaan sädehoitoa, ja kantasolut siirretään takaisin. Tavoitteena on nollata potilaan immuunijärjestelmä ja päästä eroon MS-tautia aiheuttavasta autoimmuunimekanismista.
Hoitoja on annettu Ruotsissa jo vuosia, mutta niiden pitkäaikaisvaikutuksista on ollut vähänlaisesti tietoa. Tutkimuksessa tarkasteltiin 231 ruotsalaispotilasta. Potilaat sairastivat aaltomaista MS-tautia, joka ei vielä ollut ehtinyt pahentua.
Potilaista 73 prosentilla ei ollut lainkaan merkkejä MS-taudin aktiivisuudesta viiden vuoden kuluttua hoidosta ja 65 prosenttia oli oireettomia vielä kymmenen vuotta hoidosta.
Osalla potilaista MS-tauti oli jo aiheuttanut liikunta- ja toimintakyvyn heikkenemistä, mutta lähes puolet heistä koki toimintakykynsä parantuneen hoidon jälkeen.
Hoitoihin liittyi jonkin verran haittavaikutuksia, mutta yksikään potilas ei ollut menehtynyt niihin. Kuumeinen neutropenia oli yleisin haittavaikutus.
Ruotsalaisten tulokset ovat hyvin rohkaisevia ja viittaavat siihen, että kantasolusiirron avulla monien potilaiden oireet pysyvät kurissa pitkään. Haittavaikutukset ovat tutkijoiden mielestä hyötyyn nähden vähäisiä. Hoitojen pitkäaikaisvaikutuksista eri potilasryhmissä kaivataan silti lisää tietoa.
Tutkimus julkaistiin Journal of Neurology, Neurosurgery & Psychiatry -lehdessä.
MS-tautia eli multippeliskleroosia sairastaa noin 12 000 suomalaista. Tautia sairastavan keskushermostossa tapahtuu muutoksia, jotka aiheuttavat mm. halvauksia raajoissa, tuntoaistin, puheen ja näön häiriintymistä sekä kävelyvaikeuksia, uupumusta ja pahoinvointia. Tautiin ei ole parantavaa hoitoa.
Uutispalvelu Duodecim
(Journal of Neurology, Neurosurgery & Psychiatry 2023;DOI:10.1136/jnnp-2023-331864)