Kaatumisia ei elämässä voi mitenkään välttää, konkreettisia maahan kaatumisia sen paremmin kuin symbolisempia epäonnistumisia. Katumisen sijaan kannattaa miettiä, voisiko oppia tapahtuneesta jotain.
Helmikuu on ollut jäätävää jääkeliä ja kävelyni hidasta, epävarmaa töpöttelyä. Syynä pari kovaa kaatumista, liian hyvin muistissa. Ensimmäinen Tampereella, reppu selässä reippaasti liikkeellä, ajatuksissani kiirehtimässä junalle. Ja ykskaks selällään, mitään ei ennättänyt tehdä. Tai ehkä kaatua melko oikein – ainakaan ei luita murtunut raajoissa, kallossa tai selässä. Siinä makasin taivaalle tähyten. Sitten vaan ylös ja jatkoin matkaani.
Toinen kaatuminen oli ikävä. Koulutuksen suunnittelukokouksen päätyttyä kävelin kohti satamaa ja Tukholmaa, tapaamaan lasta numero kolme. Muina naisina reippaasti askeltaen siipan kanssa käsikynkkää. Turussa ensimmäiset lumikelit ja siinä sitten katua ylittäessä päädyin täyteen spagaattiin.
Takareisivammahan se, kipeä ja valokuvasarjana dokumentoitu kunnon mustelma. Yksityisvastaanotolla sattui ortopedikollega, joka sanoi, että olipa tyyppi hamstring-irtoaa-vammamekanismi. Totesi, että hamstring ei ollut irti! Siis luvan kanssa Tukholmaan. Siitä se takareisi musteni mustenemistaan ja oli niin kipeä, että kirosanojakin irtosi.
Kaatumisia ei voi välttää, katuminen ei kannata
Jäisen talven aikana tapahtuneita kaatumisia miettiessä tulee miettineeksi myös apua ja katumusta. Jos kaatumisesta ottaa vain yhden kirjaimen pois, siitä tulee katuminen. Katumus. Katua. Miten negatiivinen sana.
Kaatumisia ei elämässä voi mitenkään välttää, konkreettisia maahan kaatumisia sen paremmin kuin symbolisempia epäonnistumisia, virheitä, vääriä päätöksiä. Katumista sen sijaan kannattaa välttää viimeiseen asti.
Katumisen sijaan kaatumiset ja muut hankaluudet pitää ottaa opiksi. Mitä voi oppia kaatumisesta jäisillä kaduilla? Että kannattaa keskittyä askeleisiinsa, mihin jalkansa laittaa – ja ennen kaikkea, pitää olla hyvät kengät. Ei kannata katua huonoja kenkävalintoja, vaan valita paremmat kengät seuraavalla kerralla. Opetella kaatumaan paremmin ja kävelemään tarkemmin. Vaikeata on pitää yllä reipasta vauhtia, kun tulee varovaiseksi, ettei taas kaatuisi.
Vähintään yhtä tärkeä oppi on toisen apu. Jälkimmäisellä kaatumuskerralla en onneksi ollut yksin. Apu oli mukana. Sinänsä hullu lähtee tuossa kohden minnekään muualle kuin kotiin, mutta ikimuistoinen kipumatka siitä tuli. Taas kerran pääsi ymmärtämään, että yksin ei aina pärjää vaan apua tarvitsee itse kukin ja onneksi usein myös saa. Kun on saanut apua kaaduttuaan, osaa paremmin auttaa muita kaatuneita, naista mäessä, miestäkin, yhdessä ylös ja eteenpäin.
Yhdessä kulkiessa voi luottaa läheiseensä. Ja myös auttaa itse, miten ne laulun sanat menevätkään: sillä jokainen, joka apua saa, sitä joskus tajuu myös antaa…
Halu oppia suuntaa katseen eteenpäin
Mitähän tästä opin, voisinko oppia tästä jotain, on paljon hedelmällisempi tapa lähestyä elämää. Ei helppo, mutta tavoiteltava, eteenpäin katsova. Ja niin elämä on jatkuvaa kehittymistä.
Kollega, professori evp Pekka Louhiala kirjoitti eläkkeelle jäämisensä yhteydessä vallan mainion blogitekstin elämästään lastenlääkärieetikkona – ja mitä kaikkea hän eri vaiheissa uraansa oli oppinut ja oivaltanut. Vähän samaa itsekin tapailin viimeisintä ansioluettelopäivitystä kirjoittaessani. Vähän mutkia oikoen, työelämä on jatkuvaa ammatillista koulutusta ja kehittymistä.
Vastaa