Väkivaltaan puuttuminen on jokaisen terveydenhuollon ammattilaisen lakisääteinen velvollisuus. Mutta mitä tehdä, kun uhri ei puhu?
Väkivalta on tunnistettu vakavaksi ongelmaksi Suomessa. Kansainväliset sopimukset velvoittavat meitä toimimaan aktiivisesti väkivallan kitkemiseksi ja väkivallan uhrien auttamiseksi, ja väkivallan vastaista työtä ohjataan lainsäädännöllä ja toimintaohjelmilla. Vaan miten väkivallan vastainen työ, väkivallan ehkäisy, uhrien tunnistaminen ja auttaminen sujuu käytännössä?
Luvut ovat karuja. Väestötutkimuksen mukaan parisuhdeväkivaltaa on kokenut 44% ja lapsuusajan lähisuhdeväkivaltaa 65% suomalaisista. Lähisuhdeväkivallasta aiheutuvat suorat terveydenhuollon kustannukset ovat noin 150 miljoonaa euroa vuodessa. Ongelman juuria kaivellessa on myös havaittu, että sosiaali- ja terveyspalveluissa on haasteita väkivallan uhrien tunnistamisessa. Väliinputoajiksi jäävät erityisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät, kuten lapset, ikääntyneet, maahanmuuttajat ja vammaiset.
Kierrettä hankaloittaa entisestään se, että väkivallalla on erilaisia ilmenemismuotoja, ja uhriin voi kohdistua samanaikaisesti monia eri väkivallan muotoja. Väkivalta voi olla paitsi fyysistä vahingoittamista ja kaltoinkohtelua, myös henkistä tai taloudellista. Väkivallasta on kyse myös silloin, kun avun tarpeessa oleva ihminen jätetään tietoisesti vaille hoitoa ja huolenpitoa tai hänen perustarpeitaan laiminlyödään.
Väkivallan ei-fyysisissä muodoissa puuttumiskynnys voi olla vielä korkeampi. Väkivalta ehkä tunnistetaan, mutta sen koetaan olevan terveydenhuollon ammattilaisen toimenkuvan ulkopuolella. Tämä ei tietenkään ole totta. Kaikenlainen väkivalta on laitonta, ja terveydenhuollon ammattilaisella on oikeus ja velvollisuus puuttua tilanteeseen väkivaltaa havaitessaan.
Lähisuhdeväkivallan uhri pyrkii hyvin usein piilottelemaan väkivaltaa. Hän ei ehkä uskalla kertoa kokemuksistaan tai vaikenee esimerkiksi lojaalisuussyistä. Apua saatetaan kuitenkin hakea muuhun terveysongelmaan – epäuskottavilta kuulostaviin tapaturmiin, masennukseen, unettomuuteen tai päihteiden käyttöön.
On tärkeää, että terveydenhuollossa työskentelevät ihmiset tuntevat väkivallan eri muodot, tunnistamista auttavat varhaiset merkit ja riskitekijät. ”Ei se varmaan sitä ole” ja ”No, jos lapsi itse kerran sanoo törmänneensä keittiön kaapin kulmaan” -ajattelun sijaan on uskallettava sulkea pois väkivallan mahdollisuus. Suora puheeksi otto ja väkivallasta kysyminen on yksinkertainen, mutta tärkeä keino. Kun terveydenhuollon ammattilainen rohkenee tehdä aloitteen, hän tarjoaa uhrille mahdollisuuden tulla nähdyksi ja tunnistetuksi.
On hyvä tiedostaa, että väkivallan tekijä saattaa olla vastaanottotilanteessa mukana saattajana tai vaikkapa tulkkina varmistaakseen, että uhri ei puhu kokemuksistaan. Väkivallasta onkin aina tärkeää kysyä kahden kesken.
Työnantajan ja lähiesihenkilön tehtävä on tarjota riittävä tuki ja työnohjaus ammattilaiselle, joka kohtaa työssään väkivallan uhrin tai uhreja. Uhrin tunnistaminen ja auttaminen on ammattilaiselle usein henkisesti raskasta. Jos tilanteeseen liittyy lapsia, on tärkeää varmistaa myös heille riittävä kriisiapu.
Tarvitsetko lisää tietoa väkivallan uhrin tunnistamisesta, väkivaltaan puuttumisesta tai väkivallan uhrin hoidosta?
Tutustu Hoitotyön tietokannan väkivalta-aiheisiin artikkeleihin:
Väkivallan tunnistaminen ja siihen puuttuminen terveyspalveluissa »
Seksuaaliväkivallan uhrin hoito »
Hotus-hoitosuositus: Perheessä tapahtuvan lapsen kaltoinkohtelun riskiolojen tunnistaminen »
NEUKO-tietokannassa:
Tyttöjen ja naisten sukuelinten silpominen, ympärileikkaus, FGM »
Väkivallan ehkäisy – tue, tunnista ja puutu varhain »
Terveysportti-palvelu on maksullinen. Kysy lisätietoja organisaatiokäyttöön terveysportti(at)duodecim.fi.