Perusterveydenhuollon työyksikössäni tuli taannoin puheeksi, minkä verran kukakin haluaa jakaa itsestään työkavereille. ”En mitään” -kommentti hämmensi ja teki surulliseksi. Se sai pohtimaan syitä, miksi näin on.
Onnellinen hän, jolla on pitkäaikaisia työkavereita ja edes jotakuinkin pysyvä työyhteisö, jota voi rauhassa ajan kanssa rakentaa. Hyvään työyhteisöön kuuluvat yhteiset aamukahvihetket ja lounaskohtaamiset edes silloin tällöin, jaetut ilot ja surut, yhteinen arki ja joskus myös yhteiset juhlahetket. Sellaisessa oikeasti tehdään työtä yhdessä, jokainen oman vastuunsa kantaen, toinen toistaan vastamäessä kannustaen ja toisen ja oman onnistumisensa jakaen ja siitä aidosti iloiten. On hyväksi, että työkaveri tuntee toista edes hieman myös työn ulkopuolella. Jos tietää, että työkaverin pikkulapset valvottavat öisin, teini vie vanhempien hermot tai että työkaveri itse, hänen puolisonsa tai vanhempansa sairastavat tai tuovat muuta huolta tai että hänen elämänsä on mullistumassa uuden rakkauden vuoksi, on helpompi olla joustava ja venyä vielä hieman, kun ymmärtää sen ehkä helpottavan toisen oloa. Vastaavasti, kun itsellä eivät kaikki voimavarat ole käytössä, voi luottaa siihen, että riittää, kun yrittää parhaansa.
Entä tilanteessa, jossa pahimmillaan puolet työkavereista vaihtuu muutaman kuukauden sykleissä? Koko työyhteisö on viritetty niin äärimmilleen, että pieninkin poikkeavuus tuntuu romahduttavan koko korttitalon? Yhteisiä hetkiä työn lomassa ei ole. Naurua ei kuulu. Kukaan ei jaksa tai ehdi auttaa tai välittää. Ei ole aikaa pysähtyä tai ajatella. Ei tule mieleenkään lahjoittaa vapaa-aikaa työyhteisölle, edes mukavan yhdessä tekemisen merkeissä.
Sama tilanne voi tulla myös nyt etä- ja hybridityön aikana. Tavataan joko livenä tai verkossa, kun on asiaa, mutta yhteiset vapaamuotoiset hetket ovat vähissä. Tehdään yksilösuoritusta. Jokainen omassa kuplassaan. Etäännytään toistemme arjesta.
Silloin ei rakennu yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tunnetta siitä, että olen osa jotakin. Tunnetta, että joku välittäisi tai että minulla juuri yksilönä olisi merkitystä. Ei synny yhteisöllisyyttä. Ei herää tarvetta sitoutua. On huomattavasti helpompi lähteä. Ja taas vaihtuu työkaveri.
Vastapainona tälle kaikelle voi olla jokin työn ulkopuolinen yhteisö, kuten Duodecim, jossa pääsee mukaan yhteisiin projekteihin, saa olla rakentamassa ja tekemässä yhteisiä tilaisuuksia ja tapahtumia, olla osa kokonaisuutta, jossa jokainen pieni pala rakentaa omalta osaltaan lopputulosta. Näin tapahtui myös nyt, vuosipäivän symposiumin kohdalla. Mieleni täyttää kiitollisuus siitä, että olen saanut antaa oman pienen panokseni kokonaisuuteen, olla mukana luomassa jotain arjen ja kiireen yläpuolelle kohottavaa, olla hyvässä seurassa, kuulua joukkoon. Voinut kohdata, pysähtyä, antautua dialogiin, jossa voi sekä vastata toisen tarpeisiin, että myös saada itse. Ja meitä näin kokevia on varmasti paljon.
Äyräpään palkinnon saaja Anu Wartiovaara kertoi omasta hetkestään, perjantai-illasta, jolloin laboratorion valot ovat sammuneet ja muut ovat lähteneet kotiin. On aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella. Hän kertoi, kuinka silloin tulevat ne hienoimmat ideat, välillä hullutkin. Ja kuinka hän saa jakaa ajatuksensa puolisolleen, joka valaa bensaa liekkeihin, kannustaa ja ideoi eteenpäin, luo uskoa ja rohkeutta. Silloin on mahdollista syntyä jotain täysin uutta, ennenkuulumatonta.
Onnellinen on hän, jolla on yhteisö, missä käydä dialogia, sekä joku, joka tukee, kannustaa ja nostaa siiville, uskoo hulluimpaankin ideaan, ja jolla on ymmärrystä olla kiitollinen siitä kaikesta.
Nina Tusa juonsi yhdessä Vuokko Nummen kanssa Duodecimin 140. vuosipäivän juhlasymposiumin 19.11.2021.
Vastaa