Jos lääkkeen elinkaari olisi jääkiekkopeli, se etenisi niin verkkaisesti, että jääkaapilla ehtisi käydä monta kertaa ennen loppuvihellystä. Ensin kuluu helposti kymmenen tai viisitoista vuotta, ennen kuin lääke on edennyt ensimmäisestä tutkimushavainnosta myyntiluvalliseksi valmisteeksi. Globaaleilla markkinoilla ei valmiinkaan tuotteen vauhti päätä huimaa: jos nyt tätä kirjoittaessani joku Uttar Pradeshin 450 lääketehtaasta päättää, että putkautetaanpa maailmaan satsi metronidatsolia, se on peippailtu Lieksan apteekkiin aikaisintaan kuukausien päästä.
Ratkaiseva maali tehtäisiin kolmannessa erässä ehkä sekunti pari ennen pelin loppua. Kiekon hoidamme kassiin me terveydenhuollon ammattilaiset: lääkäri määrää lääkkeen ja hoitaja kippaa kapselin potilaan suuhun tai tuikkaa injektion siihen kuuluisaan ventrogluteaaliseen, jolloin lääke alkaa tehdä tehtäväänsä, ja sen koko pitkän taipaleen tarkoitus toteutuu. Kun ratkaiseva syöttö lähtee lääkärin lavasta, ketjun on pelattava täysillä loppuun asti – oltiinpa sitten ympärivuorokautisessa hoivayksikössä, helikopterissa, maantien varressa, kotihoidossa tai sydänvalvonnassa. Lääkäri suunnittelee ja määrää parantavan tai oireita lievittävän hoidon. Hoitajien tehtävä on vastata siitä, että lääkärin ajatus muuttuu todeksi: hoitajat toteuttavat lääkemääräyksen, ohjaavat potilasta lääkehoidossa, seuraavat vastetta ja havainnoivat haittavaikutuksia.
Niin silmänräpäys kuin suuri hetkemme onkin, niin tässä samassa hetkessä voi kaikki myös mennä pieleen. Ja tuskallisen usein meneekin. Pohjois-Savon hyvinvointialueen viime vuonna julkaisema tutkimus arvioi, että lääkitysvirheistä johtuvat kustannukset ovat Suomessa vuosittain vähintään 15,5 miljoonaa euroa. Tutkijan silmä tavoittaa tietenkin vain jäävuoren huipun: pinnan alle jäävät ne lukemattomat virheet, joita ei raportoitu tai edes havaittu. Ne, joista kuitenkin koitui huonoja hoitotuloksia, kaatumisia, hidasta toipumista, pitkiä sairaalajaksoja, voinnin heikkenemistä.
Ylivoimaisesti suurin osa lääkehoidon haittatapahtumista saa alkunsa onnettomista, läpeensä inhimillisistä monien tekijöiden tapahtumaketjuista, joiden päätteeksi potilas saa esimerkiksi väärän kokoisen annoksen, tyystin väärää lääkettä tai ei lääkettä ollenkaan. Lopputulos on jotakin hyödyttömän ja hengenvaarallisen väliltä. Syyllisten osoittelu on ajanhukkaa: jos olet joskus osallistunut lääkehoidon toteutukseen, tiedät, miten äärimmäisen herkkää työtä se on ja olet itsekin ollut vähintään lähellä tehdä virheen. Vaikka lääkevalmiste on puskenut läpi loputtoman tutkimus- ja kehitysviidakon ja läpäissyt kaikki maailman seulat ja sääntelyt, tämä lääketieteellinen artefakti kätkee loppuun saakka sisäänsä sekä hyödyn että haitan potentiaalit. Ja siinä se sitten keikkuu, ikuisessa kiikkustuolissaan, meidän erehtyväisten olentojen käsissä.
Lääkitysvirhe vierailee säännöllisesti jokaisen ammattilaisen painajaisissa. Kukaan ei halua olla se, joka mokaa. Etenkin, jos tapahtuneesta seuraa potilaalle haittaa, virheen tekijä voi ajautua vakavaan ja pitkäkestoiseen kriisiin, jolla voi olla sekä psyykkisiä, sosiaalisia että työuran jatkumiseen vaikuttavia seurauksia. Kansainvälisesti ilmiöstä käytetään nimitystä second victim. Käsite ei ihan tavoita lajin luonnetta; kas, kun me terveydenhuollon ammattilaiset olemme joukkue. Jos jotain sattuu, pukuhuoneessa itseään ruoskii koko kentällinen – ja kenties jatkaa kärsimystään kauas tulevaisuuteen.
Tutkimuksista tiedetään, että lääkehoito aiheuttaa hoitajille huomattavan paljon huolta, stressiä ja ahdistusta. Pelko on kuitenkin huono apuri siellä, missä tarvitaan toimintavarmuutta. Turvallinen lääkehoito ei kuitenkaan synny virheiden pelosta eikä stressikierroksia lisäämällä, vaan osaamiseen ja varmoihin rutiineihin tukeutuen. Ja kun sanon hoitaja, niin tarkoitan kaikkia meitä hoitajia: lähihoitajista koulutetaan lääkehoidon osaajia, mutta monissa yksiköissä lääkehoidon tehtäviä työnnetään yhä tarmokkaammin sairaanhoitajille – ehkä ajatellen, että lääkehoidon ongelmat korjaantuisivat keskittämällä vastuita ja samalla osaamista yhä harvemmille. Tämä on oikeaa hölmöläisen peiton pidentämistä. Lääkehoito on sujuvinta, turvallisinta ja taatusti myös kustannustehokkainta siellä, missä koko tiimi on kaikella osaamisellaan sitä turvaamassa.
Ja silloin, kun peli luistaa, me hoitotyön ammattilaiset olemme lääkehoidon prosessissa mansikkapaikalla: olemme pitkän syöttöketjun loppupäässä mailaa jäähän nakuttavia hattutemppuilijoita, jotka varmistelevat onnistumisen ja kruunaavat lääkevalmisteen pitkän matkan hienolla osumalla yläkulmaan. Tuuletamme yhdessä potilaan kanssa, kun lääke alkaa tehdä työtään: infektio rauhoittuu, kipu hellittää, taudin eteneminen pysähtyy, hengittäminen on vähän helpompaa. Uttar Pradeshissa vaikuttavia aineitaan kiehutteleva työn sankari ei ehkä aina muista tekevänsä työtä, jolla on tarkoitus. Sitä vastoin lääkehoidon onnistuneesti maaliin ohjaava hoitaja saa olla kerta toisensa jälkeen todistamassa maailman ehkä sykähdyttävintä asiaa: paranemisen ihmettä.
Tätä parasta mahdollista lopputulosta tavoittelee myös Oppiportin, Terveysportin hoitotyön tiimin ja Lääketietokannan yhteisponnistuksena syntynyt Turvallisen lääkehoidon perusteet ja toteutus hoitotyössä -koulutuskokonaisuus, joka on julkaistu Oppiportissa. Uskomme, että hoitaja on lääkehoidon avainpelaaja, jonka roolia ei voi korvata kukaan muu. Onkin tärkeää, että kaikki hoitotyön ammattilaiset voivat osallistua lääkehoidon toteutukseen täydellä kapasiteetilla; sekä lähi- että sairaanhoitajia tarvitaan, jotta lääkehoito on turvallista, seuranta toteutuu, potilaan hoito etenee ja terveydenhuolto rullaa. Uuden kurssikokonaisuuden kahdeksasta osasta viisi on jo julkaistu ja kolme lisää tulossa tänä vuonna.