Istuimme pitkän, puisen pöydän ympärillä. Ulkona oli talvi, tai ehkä vasta loppusyksy. Söimme tuoreita sämpylöitä, joiden välissä oli rapeaa salaattia ja juustoa. Joku joi kahvia, itselläni taisi olla vichyä. Olimme kokoontuneet työkavereiden kanssa keskustelemaan koulutuksesta, rekrytoinnista, ja siitä, kuinka näitä kumpaakin voitaisiin kehittää. Keskustelu pulppusi, vaikka ulkona oli jo niin pimeää, että kotiin lähtiessä tarvitsi otsalampun löytääkseen autolleen.
Yksi ryhmämme jäsenistä kertoi aikomuksestaan hankkia lääkärikouluttajan erityispätevyys. Tämä herätti paljon keskustelua ja kiinnostuneita kysymyksiä. Itse olin aihetta joskus myös pohtinut, kouluttaminen kun on lähellä sydäntäni. En päättänyt tuona iltapäivänä pätevöityä lääkärikouluttajaksi, mutta ajatus osallistumisesta Lääkärikouluttajien kesäkouluun jäi kytemään mielen sopukoihin.
Joskus vuosia sitten, aikana ennen koronaa – kun kaikki koulutukset järjestettiin kasvotusten, ja syy sille, ettei bussissa tohtinut istua kanssamatkustajan viereen oli muu, kuin tartuntataudin pelko – osallistuin kahteen otteeseen Lääkärikouluttajien kesäkouluun. Pandemia lienee aiheuttanut itselleni jonkinasteisen muistinmenetyksen, sillä noista koulutuksista mieleen ovat jääneet lähinnä kiehtovat keskustelut ja yhdessä vietetty aika muiden koulutuksesta ja opetuksesta kiinnostuneiden kollegojen kanssa. Muistelen niiden olleen harvoja käymiäni koulutuksia, joissa kaikki paikallaolijat olivat aidosti läsnä ja syvästi kiinnostuneita aiheesta.
Yllätyin kuullessani, että tällä kertaa järjestämispaikkana ei olisi leirikeskus, vaan hotelli Turun sydämessä, Aurajoen rannalla. Junamatka Lappeenrannasta sinne oli pitkä, mutta onneksi matkaseuraksi sattui samaan koulutukseen matkalla ollut kollega, jonka seurassa aika tuntui huomattavasti lyhyemmältä.
Ensimmäisen luennon alkaessa olo oli kuin ensimmäisenä koulupäivänä: ”Missä on minun tuolini? Muistinko kynän ja vihkon? Löydänköhän täältä uusia kavereita?”
Löysin uusia kavereita, vaikka en Kari Hevossaaren antamasta kotitehtävästä huolimatta uskaltautunut Turun vilskeeseen tekemään tuttavuutta ventovieraiden kanssa. Vihko ja kynä olivat jääneet kotiin, mutta muistiinpanovälineitä sai onneksi kokoustilasta. Tuolikin löytyi.
Oli virkistävää osallistua koulutukseen, jonka kaikki järjestäjät ja puhujat olivat kouluttamisesta ja opettamisesta kiinnostuneita. Tämä näkyi aiheiden lisäksi myös käytetyissä opetusmenetelmissä. Valtaosa luennoista oli hyvin käytännönläheisiä, vaikka hetkittäin liikuimme lähes metatasolla, kun kouluttaja käytti opettamiseemme niitä menetelmiä, joita hän meille opetti. Ainoan poikkeuksen laadukkaaseen puhujakaartiin teki eräs ”hermostunut luennoitsija”, joka hänkin paljastui pian teeskentelyksi – karikatyyriksi menneiltä ajoilta.
Olimme ihmisten ilmoilla Aurajoen rannalla, mutta ryhmäydyimme ja heittäydyimme, kuin olisimme olleet metsän kätköissä tai leirikeskuksen suojassa. Luentojen ja pienryhmien rinnalla tärkeiksi oppimishetkiksi nousivat kahvipöytä- ja lounaskeskustelut muiden osallistujien kanssa. Keskustelua herättivät niin tekoälyn käyttö opetuksessa, Turun murre kuin tulevat lomasuunnitelmat.
Olin asettanut oppimistavoitteekseni palautteen antamisen ja siinä kehittymisen. Järjestäjät päättivät testata tavoitteeni toteutumista: sain heti koulutuspäivien jälkeen täytettäväkseni palautekyselyn. Pystyin vailla pienintäkään epäröintiä antamaan lähes jokaiselle luennoitsijoille ja järjestelyjen osa-alueelle täydet pisteet.
Nyt syksyn lähestyessä huomaan muistelevani juhlaillallisen ohjelmanumeroita, ja mietin, missä ensi vuoden kesäkoulu mahdetaan järjestää.
Severi Seppälä
Duodecim järjestää lääkärikouluttajien kesäkoulun seuraavan kerran 3.-5.6.2026 Oulussa. Ilmoittautuminen avautuu tammikuussa.
Kuva: Getty
Vastaa