Jouko Tuomisto (s. 1939) on lääketieteen ja kirurgian tohtori (HY) ja filosofian tohtori (PhD, USA), farmakologian apulaisprofessori Helsingin yliopistossa ja toksikologian ja farmakokinetiikan professori ja myöhemmin ympäristöterveydenhuollon osa-aikainen professori Kuopion yliopistossa, sekä pisimpään osastonjohtaja ja tutkimusprofessori Kansanterveyslaitoksessa (nyk. THL). Hän on tutkinut laajasti perusfarmakologiaa, metallien ja dioksiinien toksikologiaa ja ympäristöterveyttä, sekä toiminut asiantuntijana useissa kansainvälisissä ja kotimaisissa hankkeissa. Tutkijantyönsä ohella Tuomisto on tullut tunnetuksi rohkeana ja kriittisenä yhteiskunnallisena keskustelijana, joka popularisoi vaikeitakin tieteellisiä kysymyksiä selkeästi. Hänen kirjoituksissaan yhdistyvät vahva tieteellinen asiantuntemus, huumori ja intohimo faktojen puolustamiseen.
Miten olet päätynyt kirjoittamaan kansalaisille niin paljon ympäristöstä ja terveydestä?
Lukiossa äidinkielen opettaja kommentoi, että minulla on terävä kynä. Ehkä se toi vähän itseluottamusta siihen, että kirjoitukseni on lukukelpoista, ja pienen häivähdyksen verran ajattelin, ryhtyisinkö kirjailijaksi. Onneksi häivähdys jäi lyhyeksi. Opiskeluaikana kirjoitin joitakin pieniä juttuja, mutta vasta toksikologia toi esiin suuren tarpeen kirjoittaa kemikaalien riskeistä siirryttyäni Kuopioon Suomen ensimmäisenä toksikologian professorina. Se myös toi mukanaan haastatteluja, mm. vesakontorjunta-aineiden ja elintarvikkeiden lisäaineiden ollessa silloin tapetilla. Kansanterveyslaitokseen (KTL) siirtyminen 1983 toi mukanaan jatkuvan konsultaatiokierteen, kun laitos joutui ottamaan kantaa paikallisiin myrkkyepäilyihin, mutageenisen juomaveden syöpäriskeihin, saastuneisiin maa-alueisiin ja sahojen kloorifenoleihin, silakan dioksiineihin, Tshernobylin päästöjen terveysvaikutuksiin, mahdollisimman turvalliseen energiantuotantoon, kaupunki-ilman saasteisiin, sisäilmakysymyksiin ja moneen pienempään asiaan.
Mistä sait idean teokseen 100 kysymystä ympäristöstä ja terveydestä?
KTL sai vuonna 2004 ministeriöltä tehtäväkseen laatia selvityksen elinympäristön kemikaaliriskeistä Kansallisen kemikaaliohjelman taustaselvitykseksi. Sen eri luvuissa oli suoraan aihioita niihin lukuihin, joita tuli myös kirjaan ”100 kysymystä ympäristöstä ja terveydestä”. Mutta itse kirjan idea tuli Duodecimista, joka oli julkaissut mm. ”Senkka ja sata muuta tutkimusta” (2002) ja ”Sata kysymystä ravinnosta” (2003). Muistaakseni Jouko Lönnqvist soitti ja kysyi, voisiko ympäristöriskeistä tehdä samanlaisen kysymys-vastauskokoelman. Koska materiaalia oli jo koottuna valmiiksi, kirja syntyi melko nopeasti keväällä 2005 ja ehti juuri ja juuri vielä Tieto-Finlandiakisaan ja oli kuuden palkintoehdokkaan joukossa loppusyksyllä 2005.
Mitä uutta tämä päivitys toi tullessaan?
Suuri osa sellaisista yleisistä luvuista kuten Mitä tarkoittaa ”määrä tekee myrkyn”? vaati vain pienehköjä korjauksia ja täsmennyksiä. Toisaalta sellaisten aineiden kuin bromatut palonestoaineet ja PFAS-aineet (teflonin ja goretexin raaka-aineet) löytyminen ympäristöstä ja riskit ovat viime vuosina olleet kiivaan keskustelun kohteena, ja luvut piti remontoida ja varmistaa. Luomuruoan hyödyistä ja haitoista on lopultakin tullut epidemiologista tutkimusta, joten lukua piti aika perusteellisesti täydentää, vaikka lopulta viesti ei paljon muuttunut. Allergioista ja sisäilmakysymyksistä tulkinnat ovat selvästi muuttuneet, mikä piti ottaa huomioon. Kaupunki-ilman ja pienhiukkasten riskit ovat dramaattisesti tarkentuneet, joten mm. energiantuotannon optimoinnista saattoi kirjoittaa entistä varmemmalta pohjalta. Ilmastonmuutoksen terveysvaikutukset ovat alkaneet konkretisoitua mm. helleaaltojen, hirmumyrskyjen ja maastopalojen myötä. Tupakoinnin vähentyessä teollisuus on markkinoinut vahvasti riippuvuutta aiheuttavia nikotiinituotteita ja se muuttaa torjunnan painopistettä. Syöpä on koko ajan lisääntynyt, ja on tärkeää erotella, mikä osa johtuu väestön ikääntymisestä, mikä osa ympäristöstä ja mikä mm. ravinnosta ja lihomisesta. Sähkömagneettinen säteily puhuttaa, ja uutta tietoa on tullut, mutta arviot vaarallisuudesta eivät näytä juuri muuttuneen.
Miksi julkaiseminen nimenomaan Terveyskirjastossa on tärkeää/toimivaa?
Verkkojulkaiseminen Terveyskirjastossa näyttää tuovan sen suuren edun, että ihmiset löytävät tutkimukseen perustuvaa tietoa verkkohaulla, googlaamalla. Se myös antaa mahdollisuuden lukea yhden tai useamman luvun, joka sillä hetkellä kiinnostaa. Kumpikaan ei ole yhtä selvää painetun kirjan osalta.
Mikä on teoksen tärkein anti kansalaisille?
Kirjan keskeinen tehtävä on uusimpaan tutkimustietoon perustuen havainnollistaa lukijoille sitä, mitä kannattaa pelätä ja mikä on sittenkin toissijaista. Eli ei pidä kompastua lillukanvarsiin. Tämä ei näytä olevan lainkaan selvää edes kaikille ammattilaisille, mediasta puhumattakaan.
Haluatko sanoa jotakin muuta tästä aiheesta, mitä en hoksannut kysyä?
Haluaisin sanoa kaikille tutkijoille: kirjoittakaa, kirjoittakaa ja kirjoittakaa. Ei suuri yleisö muutoin tiedä, mitä teette, eikä osaa sitä arvostaa ja pitää tärkeänä. Tämä on erityisen tärkeää luonnontieteellisillä aloilla, ml. lääketiede, joilla suomeksi kirjoittaminen yleisölle ei ole itsestään selvää kuten humanistisilla aloilla. Pidän kummallisena, että suuri osa Tieto-Finlandia -palkinnon saaneista teoksista käsittelee historiaa, vaikka historia olikin koulussa mieliaineitani. Se viittaa siihen, että tarjonta on yksipuolista.
Teksti: Hannaleena Eerola
Kuva: Petra Kuha