Terveysportin hoitotyön sisältötiimillä kävi mäihä. Satumainen onnenkantamoinen laskeutui keskuuteemme kansainvälisen sairaanhoitajajärjestö ICN:n lähettämän sähköpostin muodossa: abstrakti oli mennyt läpi, ja minä ja Vanhusten hoito ja hoiva -tietokannan toimituspäällikkö Anna-Liisa Arjama pääsisimme kertomaan Terveysportista maailman suurimpaan hoitotyön tapahtumaan. Tällainen mahdollisuus osuu kohdalle ehkä jopa harvemmin kuin viisuvoitto. Hoitotyön maailmankongressi oli saatu Helsinkiin ensimmäistä kertaa sataan vuoteen, ja noin kymmenen prosenttia abstraktin lähettäneistä sai puheenvuoron. Olimme innoissamme!
Nyt innostus on saanut kaverikseen jo vähän jännitystä. Meidän vuoromme on nimittäin huomenna. Kirjoitan tätä, kun ICN2025-kongressin 7000-päinen osallistujajoukko on jo saatellut kolmannen tapahtumapäivän päätökseen ylävitosten, suosionosoitusten ja nostattavien sloganien kera.
Ehkä jännitys on lopulta turhanpäiväistä, sillä kuten ehkä jo kävi ilmi, niin nyt ei puhuta mistään vakavamielisestä tiedekonferenssista. ICN-kongressin tunnelma on erikoinen potpuri tulevaisuustyöpajaa, tiedehubia ja verkostomarkkinoijien pöhinäkokousta. Puheenvuoroissa maalataan maapallon kokoisia tulevaisuuksia isolla pensselillä ja nostatetaan henkeä, siteerataan Mahatma Gandhia ja Florence Nightingalea. Valtava osallistujajoukko puhkeaa aplodeeraamaan rankkasateen lailla joka kerta, kun joku esittelee itsensä polleasti ammattikarmit kaulassa: ”My name is Deborah, and I am a nurse.” ICN ei tunne apukäsiä, yt-neuvotteluita eikä rivihoitajia. Ei: hoitajien vinyylihanskoilla verhoituissa käsissä lepää koko terveydenhuollon sydän ja sielu. Heistä puhutaan johtajina ja suunnannäyttäjinä, terveydenhuollon ongelmien ratkaisijoina, hyvän hoidon portinvartijoina ja digiajan etujoukoissa laukkaavina tulevaisuuden airuina.
Kiveäkään ei hoitajien bileissä jätetä kääntämättä hyvän fiiliksen ja voimaantumisen puolesta. Ison kongressisalin jättimäisellä screenilla suomalaisille tuttu sometähti, ensihoitaja Iiro Nahkamäki aka ”nurse-Iiro” kertoo työnsä merkityksellisyyden ilosanomaa BBC:n tuottamalla videolla. Michael Monroe ja Abban Björn Ulvaeus ovat tehneet tapahtumaan videotervehdykset ja kertovat vilpittömän oloisesti siitä, kuinka paljon he hoitajia arvostavatkaan. Sitten pärähtääkin jo soimaan Waterloo, ja auditoriollinen ihmisiä hypähtää tuoleistaan tanssimaan.
Miksi tällainen hurmoshenki?
Ehkä siksi, että tuskin siitä on kollegiollemme ainakaan mitään haittaa. Vaikka keskinäisen kehumisen vuolaus ja juhlapuheiden voimasta turpoileminen ylittää jo paikoin parodiahorisontin, se on myös – näin uskon – varsin vaaratonta. Eikä näitä hetkiä ole liikaa. Tämän porukan työmaa on niin omanlaisensa ja ajat sillä tavoin raskaat ja arvaamattomat, että tällaiset lapsenomaisen, puhtaan ilon hetket ovat viime vuosina saattaneet olla hyvinkin harvassa.
Jos hoitajissa on vielä koronavuosien ja kaiken muun myllytyksen jäljiltä tallessa näin paljon iloa, niin se ei voi olla ihan huono juttu. Hyvä mieli tarttuu huomaamatta. Kohta kiertelen itsekin ihmisjoukossa kuin yläasteen diskossa, moikkailen jamaikalaisia ja singaporelaisia kollegoita, liplatan hymyjen ja juhlatunnelman laineilla, kuuntelen kauniita visioita ratkaisuista ja mahdollisuuksista. Maailmanlaajuinen hoitajapula ja terveydenhuollon kriisi haalistuvat haaleiksi vesileimoiksi ja katoavat hetkeksi näkyvistä globaalin heimoni hengittäessä ympärilläni maoritatuointeineen, perinnepukuineen ja kukkamekkoineen kuin elämää ja toivoa synnyttävä solukko.
Uhkakuvien maalaajista ei tässä maailmassa ole pulaa. Hoitajat ovat kokoontuneet puhumaan jostain muusta: ratkaisuista, unelmista ja huomisesta. On tultu ottamaan AI-härkää sarvista, syleilemään uusia teknologioita. Maalaamaan pelotta kohtaamisen ja myötätunnon taidetta sinne, missä piirretään terävänokkaisia prosessikaavioita ja tunteettomia hoitoprotokollia. Tekemään inhimillisyyden rakennusaineiksi tiedettä siitä, mitä ei ole mahdollista objektiivisesti mitata. Huutamaan niiden puolesta, joiden ääni ei kuulu. Kääntämään katseet niihin, joita ei ole tapana katsoa. On ravisuttavaa, miten uppiniskaisesti ja senttiäkään väistämättä hoitajat lausuvat epämukaviksi muodostuneita sanoja, joita hinnoitellessa menee sormi suuhun. Ihmisarvo. Yhdenvertaisuus. Kohtaaminen. Myötätunto. Globaali vastuu.
Entä se puheenvuoro sitten? Tätä kirjoittaessani en tiedä vielä, miten se meni (mutta kun sinä luet tätä, niin Duodecimin Instagramin kohokohdissa on jo tunnelmia). Yhden asian kuitenkin tiedän: huomenna aion kertoa ylpeydellä niistä sadoista suomalaisista hoitajista ja hoitajataustaisista asiantuntijoista, jotka yhdenvertaistavat hoitoa, kurovat umpeen kuiluja, nostavat hoidon laaturimaa ja jakavat tietoa Duodecimin asiantuntijoina. Ja ennen kaikkea aion iloita vielä vähän lisää siitä, että meitä on tällä puolella kenttää enemmän kuin välillä näemmekään – ratkaisujen rakentajia, mahdollisuuksien luojia ja tulevaisuuteen katsojia, ainutlaatuisen ihmiselämän varjelijoita. Aplodit sille!
Vastaa