Suomalaisena tutkijana Saksassa tulee mieleen Tuntemattomasta sotilaasta tuttu lause, kun saa nähtäväkseen, millaista tiedettä tehdään. Mutta on Suomella omat valttinsa houkutella tutkijoita.
Minulla on ollut hieno tilaisuus tutustua Saksan (lääke)tieteeseen, kun olen pyydettynä vertaisarvioitsijana osallistunut useaan Helmholtz-tutkimuskeskuksen arviointiin tämän vuoden aikana. Helmholtz on Saksan suurin tieteellinen organisaatio, joka tekee monialaista tutkimusta 18 eri yksikössä.
Kuten kaikki korkealuokkaiset tutkimuslaitokset, Helmholtz määräajoin arvioittaa tutkimuksensa ulkopuolisilla asiantuntijoilla. Olen ollut mukana Helmholtz-Health-keskusten arvioinnissa, etenkin National Kohort -kohorttitutkimuksen. Yhtenä paristakymmentä arvijoitsijasta olen osallistunut osaamiseni mukaan myös muiden keskuksen tutkimuksen osa-alueiden arviointiin.
Huh huh, mikä homma!
Tehtävä on ollut työläs. Jo ennen kolmipäiväisiä arviointeja paikan päällä kotiläksynä on lukea monisatasivuisia raportteja, Google, Pubmed ja välillä Chat GPT ovat käyneet kuumana.
Päivät Saksassa ovat pitkiä ja työntäyteisiä, ja nieltävän informaation määrä tuntuu välillä kohtuuttomalta. Vajaan parinkymmenen hengen asiantuntijaryhmät ovat hyvähenkisiä, mutta täynnä äärimmilleen viritettyjä kovan luokan tutkijoita, ja keskusteluissa saa usein kaivaa osaamisensa ja keskustelutaitonsa äärirajoja, jos haluaa mielipiteensä kuuluviin. Me tieteentekijät kun emme diskussiota kaihda ja tykkäämme olla oikeassa!
Mitä ihmettä nyt?
Mitä tästä sitten saa turistiluokan lentojen ja buffetlounasten lisäksi? No, pieni verollinen korvaus maksetaan arviosta, mutta se ei minua tähän työhön ajanut. Ennen kaikkea olen ollut välillä silmät ymmyrkäisenä siitä, miten asiat voisikaan hoitaa.
Helmholtz satsaa vakavasti tutkijoihinsa ja tenure-putkeen päässeillä johtavilla tutkijoilla (PI) on heti satojen tuhansien eurojen budjetti ja talon assistentitkin käytettävissään. Kahden tenurejakson jälkeen arviointien perusteella jatkoon pääsevät saavat sopimuksen loppu-urakseen. Myös fasiliteetit ja infrastruktuuri ovat mahtavia, mukaan lukien laskentaresurssit ja biopankitus. Tekoäly on itsestäänselvyys.
Organisaatiolla on vissit ohjeet nuorten tutkimusryhmän johtajien mentorointiin ja tukemiseen sekä arvostettava henkilökuntapolitiikka. Kampukset ovat tiiviitä ja tutkijalähtöisesti suunniteltuja.
Tämä onkin tuottanut huippuluokan tiedettä, joka näkyy kymmeninä ERC-rahoituksina ja lukuisina palkintoina. Nobeleitakin on tullut kolme organisaation perustamisen, vuoden 1995 jälkeen.
Palkinnoista viis, arvioinneissa on ollut välillä jopa murskaava tunnelma, kun saa nähdäkseen, miten hienoa tiedettä on juuri nyt tulossa ulos. Tulee mieleen Tuntemattoman sotilaan lause: ”Ne jyrää meitin!”
Lyödäänkö hanskat tiskiin?
Miten pieni maa, kuten Suomi, ja yksinäinen suomalainen tutkijaraukka voi pärjätä tässä usein rahan ja resurssien rajaamassa kilpailuissa isojen maiden kanssa? No ei rahan määrällä ainakaan.
Luonnollisesti tietty minimimäärä resursseja on saatava, eikä nykytasoa sopisi enää ainakaan laskea, mutta on selvää, että heittämällä rahaa ongelmaan on tie Suomessa lyhyt. Globaalissa kilpailussa Saksa ei ole ainoa maa, jolla on enemmän resursseja kuin meillä. Ilmastokaan ei meille houkuta huippututkijoita muuttamaan, joten tutkijamäärälläkin hävitään.
Nyt on vaan niin, että meidän pitää tehdä asiat fiksummin kuin muualla – ja näin meillä on paljolti tapahtunutkin. Täytyy hyödyntää suomalaisia vahvuuksia, joita ovat esimerkiksi luotettava ja luottava väestö, turvallinen yhteiskunta ja korkeatasoinen, homogeenisesti harjoitettu medisiina. Kansainvälinen verkottuminen on elintärkeää ja sitä tulisi tukea. Tarvitaan myös mahdollistavaa lainsäädäntöä, kuten toisiolain korjaamista.
Joo joo, blaa blaa, kuultu on nämä!
Nyt moni tiedettä seuraava tai tekevä lukija on ehkä jo turhautunut, kun allekirjoittanut listaa itsestäänselvyyksiä. Mutta on minulla muutakin tarjottavaa.
Haluan nostaa esiin ensiksi professori Aarno Palotien visioiman ja suomalaisten biopankkien pystyyn puskeman FinnGen-projektin, jossa ennakkoluulottomalla julkisen ja yksityisten toimijoiden yhteistyömallilla on pieni Suomemme päässyt isojen maiden kohorttien sakkiin. Yli tuhat tieteellistä artikkelia Nature-lehden kantta myöten osoittaa, että konsepti toimii. Osaltaan tämän mahdollisti uudistunut biopankkilaki.
Kannustankin hakemaan resursseja ja rahoitusta avoimin mielin ja verkostojen kanssa, ei aina yksin.
Kaksi juristia, kolme mielipidettä?
Mahdollistavan lainsäädännön lisäksi tarvitaan myös mahdollistavaa lain tulkintaa. Joskus ihmetyttää se, miten yksikin asiaan negatiivisesti suhtautuva henkilö voi vaikeuttaa projektin etenemistä, jos vaan sinnikkyyttä riittää. Jos lakitupaan meno ei ole mahdollista, toivoisi lainsäätäjiltä ja juristeja kouluttavilta tahoilta keinoja, joilla tällaiset jarrutukset torpattaisiin, etenkin jos ne selkeästi ovat lain hengen vastaisia.
Myös rahoittajilta toivoisin mahdollistamista. Ovatko kaikki hakemuksen liitteet ja kappaleet tarpeellisia. En nyt lähde erikseen poimimaan, mitä karsia, mutta jos keskityttäisiin tieteeseen?
Tunnustan, että vertaisarvijoijana jää itseltäni usein lukematta monet ei-tieteelliset osat hakemuspumaskoista, enkä siitä edes koe huonoa omaatuntoa. Jokainen rahoittaja voisi miettiä, voisiko hakemuksen osia liinata miettimällä, mikä palvelee tutkimusta.
Tutkijakollega, tee asiat toisin
Ennen kaikkea, rakas tutkijakollega. Tee asiat toisin. Mieti, onko jotain kulmaa, jossa raha ei ratkaise, mutta joka voisi tuoda asian esiin uudella tavalla. Joskus tämä voi olla upouusi metodi, mutta ei välttämättä.
Valitettavasti tämä tarkoittaa, että joudut tekemään ison työn taustojen selvittämisessä. Tässä älä unohda tekoälyä, sitä muutkin käyttävät. Astu ulos mukavuusalueeltasi, lue kliinisiä juttuja, jos olet perustutkija, ja perustutkimusta, jos olet kliinikko.
Lue välillä myös joku romaani. Haasta itsesi. Älä toista sitä, mitä muut tekevät. Tiedän, se on tosi vaikeaa, mutta hei, sinä olet tutkija! Nauti!
Vastaa