Arvostan yli kaiken ammattilaisten osaamista, joka perustuu lääketieteeseen ja jota ilman ei vaikuttavaa tutkimusta ja hoitoa saa kukaan. Potilaana ihmettelen ympärilläni pyörähtelevää, monesta kiireisestä ihmisestä koostuvaa sairaalatornadoa: olenko keskiössä?
Valmistuin lääkäriksi 1980-luvun lopulla. Minusta tuli lastenlääkäri ja myöhemmin palvelujärjestelmän lääkäri, kun erikoistuin terveydenhuoltoon. Lääkärinä olen niin sanotun vanhan liiton naisia, vaikka olenkin sittemmin päässyt tutkijana varsin kiinni myös digimaailmaan ja hämmästelemään kehittyvää järjestelmää.
Professoriksi en ajatellut päätyväni, mutta olin kuin olinkin Helsingin lääkiksen terveydenhuollon hallinnon professori kymmenen vuotta. Vastasin johtamisopinnoista ja tulin tavanneeksi parisen tuhatta aikanani erikoistunutta lääkäriä ja hammaslääkäriä. Käytiin mitä parhaimpia keskusteluja – nuoriso havainnoi työympäristöäänkin terävästi!
Jatkossa syntymäpäiväjuhlat maaliskuussa, marraskuussa ja tammikuussa
Nuorison havaintojen ja neljän lapseni lisäksi omat kaksi potilaskokemusta ovat avartaneet ymmärrystä palvelujärjestelmästämme. Juhlistan kolmea päivää syntymäpäivänä: perinteisen tavan mukaan laskien täytän pian 65, ja lääketieteen pelastamana tänä vuonna tulee vuosia 17. Lisäksi olen vastasyntyneisyyskaudella, toipumassa oltuani tammikuun lopussa sydänkirurgin pöydällä ja sepelvaltimoiden ohitusleikkauksessa.
Kaikkineen leikkaus meni nukutuksineen hienosti. Väsyttää, mutta vähemmän kaiken aikaa. Lääkkeitä menee enemmän kuin ikinä. Olen kiitollinen monelle. Olen kiitollinen jonottajien hoitajalle Tarjalle, joka soitti omasta numerostaan ja oli ihminen. Olen kiitollinen lääkkeeni tarkistaneelle farmaseutille. Olen kiitollinen hoitajille Ilona, Anniina ja Kirsi, kardiologille Pasi sekä anestesiologeille Marja ja Max ja tietysti sydänkirurgille Antti.
Keskityn arvostamaan osaamista, jonka tiedän tärkeimmäksi toimintakykyni kannalta, että olen tässä ja näin hyvässä kunnossa. On kuitenkin vaikea olla kummastelematta joitakin asioita.
Potilas on keskiössä – tornadon keskiössä
Olin leikkauksen jälkeen teholla vuorokauden, sitten osastolla, ja kotiuduin viikon kuluttua leikkauksesta. Ihmeellistä. Olin onnekkaasti omassa rauhassani, huoneessa yksin. Rauhaa häirittiin aamukuudesta alkaen lähes tunneittain aina iltakymmeneen asti. Pahinta oli herääminen valojen päälleräväyttämiseen. Sitten kävi eri henkilö ottamassa verta, punnitsemassa sekä mittaamassa verenpaineen ja lämmön.
Eniten irrallaan kokonaisuudesta ovat ruoanjakelijat, jotka mäjäyttävät tarjottimen pöydälle ja poistuvat. Sitkeä tervehtiminen johti lopulta vastatervehtimisiin. Ruoka oli sairaalaruokaa, ihmeen suolaista. Voin kertoa, että varsinkaan alkuun ruoka ei yhtään maistunut. En tiedä, seurasiko kukaan mitenkään syömisiäni. Piti itse vahtia, että joku lasi jäi käyttöön veden juomiseen. Niin, eikä heiltä kannattanut kysyä mitään, apua tai muutakaan.
Edellisestä isosta operaatiostani oppineena vaadin saada suolen toimintaa edistävien lääkkeiden jatkamista sittenkin, kun ”suoli oli lähtenyt toimimaan”. Ikikeskusteluttava asia on kipulääkitys. Siitä pidin myös kiinni. Yksi yökeskustelu käytiin – sen päätteeksi sain listan mukaisen lisälääkkeen, mutta tiukkana piti olla.
Kirjausten perusteella viikonloppunakin kävi fysioterapeutti toisensa jälkeen, aina puoli tuntia kerrallaan. Saattoikohan kirjaaminen viedä tuosta ajasta kaksi kolmasosaa? Joka kerta näyttää olleen eri ammattilainen.
Tornadolla tarkoitan tässä sitä ihmisten määrää, joka käy pyörähtämässä potilaan luona tekemässä oman osansa prosessista. Miten kaikki pyörähdykset liittyvät toisiinsa, miten rasittavaa onkaan, kun aina uusi henkilö ilmestyy ja häipyy ja miten vähän kukaan selittää mitään.
Ihmeellisin oli yksi vähän eri aikoihin huoneeseen pölähtänyt henkilö, joka ehkä tervehti, käveli nurkassa olleelle lipastolle, aukoi laatikoita ja poistui. Arvelen, että hän ehkä tarkisti laatikoiden sisällön ja saattoi täydentää, tai sitten hän ehkä haki jotain.
Vuodeosasto näyttää toimivan niin, että on monta erikseen juoksevaa prosessia, jotka kyllä pyörivät potilaan ympärillä, mutta hänellä on vain passiivinen tottelijan rooli. Ikään kuin koottava auto siellä Toyotan hihnalla. Minkäänlaisesta omahoitajasta tai vastaavasta ei voi puhua, eikä se ole tavoitteenakaan. Nurinkurisesti olikin niin, että eniten ”omani” oli sydänkirurgi, joka sattui olemaan viikonloppunakin töissä ja kiertämässä.
Miksi konsultaatio nimetään käynniksi?
Nyt kotona seuraan Maisaa päivittäin. Maisa on pääkaupunkiseudulla kätevä sähköinen asiointikanava. Olen sallinut sen lähettää muistutteita ja ihmettelen sitten putkahtavia asioita ja Maisan mutkikasta logiikkaa, joka on niin etäällä omastani.
Onneksi on myös Omakanta, jota voi käyttää täydentämään merkintöjä Maisassa. Kummallisinta on kirjata käynniksi selvä konsultaatio tai lähetteen perusteella tehty jatkosuunnitelma. Sen ilmeisesti tekee ostokardiologi, jota en ole koskaan tavannut, jonka kanssa en ole puhunut puhelimessa, saanut häneltä kirjettä tai sähköpostia. Mikä se sellainen käynti on? Skeptikko mielessäni epäilee, että laskutuskäynti, mutta olen varmaan väärässä. Tieto jatkoista tulee Maisan kautta, sillä olen itse estänyt saman asian viestimisen paperikirjeessä.
Samaisen ”käynnin” mukaan olisi suunniteltuna keuhkoröntgenkuvaus. Kun sen ”ohjetta” klikkaa, päätyy päättymättömään ohjeen etsintään. Lähetettä ei näe, joten kuvantamisen peruste jää ymmärtämättä.
Kotiuduttuani olen keskittynyt pitämään mielessäni, että itse operaatio meni optimaalisesti ja edellytykset toipumiselle ovat parhaat mahdolliset. Siis se vaikuttavuus, itse toimenpiteellä aikaansaatu vaikutus on oikein hyvä: jaksan jo kävellä parempaa vauhtia kuin ennen leikkausta! Tätä osaan todellakin arvostaa, ja olen kiitollinen kaikille hoitooni osallistuneille.