Vuoden ikäinen hallintorakenneuudistus näyttää onnistuvan kahdessa asiassa: perusterveydenhuollon lopullisessa kaatamisessa ja erikoissairaanhoidon kaatumisen kiihdyttämisessä.
Turun yliopiston yleislääketieteen professori Päivi Korhonen piti jälleen onnistuneen esityksen, tällä kertaa Tampereen lääkäripäivillä. Esityksestä jäi jo elämään potilaiden torjuntajärjestelmä, joka terveydenhuoltojärjestelmänä aikaisemmin on totuttu tuntemaan.
Torjuntajärjestelmä tuli vastaan konkreettisesti pääsiäisen kärsimys ja kuolema -aikaan, ilosta en nyt osaa kirjoittaa. Pääsiäinen on katko pitkässä keväässä, uskonnollinen juhla ja neljän päivän vapaa. Päivystäjillä ei tietenkään ole vapaata, eikä vapaata tai muuten mukavaa elämää ole myöskään niillä ihmisillä, jotka odottavat hoitoon pääsyä. Odottaminen on aina kurjaa, mutta kamalaksi se muuttuu, jos on samalla niin kipeä, että tavalliset kipulääkkeet eivät auta. Jos on huonovointinen, ei voi syödä, heikottaa eikä tiedä edes, mistä on kysymys.
Pääsiäisen voi joutua viettämään niinkin, että kuukauden selvitysten ja tutkimusten jälkeen odottelee koepalavastausta, joka piti saada kiirastorstaina. Puhelinsoittoa saattoi odottaa aamukahdeksalta – täsmällisestä ajasta oli mustaa valkoisella – mutta ei sitä kuulunut. Yksi oma soitto johti kiukkuiseen vastaukseen: ”Mitä tänne soittelet, olet soittolistalla, eikä meiltä ikinä anneta täsmällistä aikaa!”. Toinen ei auttanut myöskään, vastaus oli, ettei kuulu meille säännölliset lääkkeesi, soita xx:lle. Se soitto tuotti vastauksen: ”Hoitosi on nyt yy:ssä, soita sinne”.
Tietysti, jos oikein huonoon kuntoon menee, niin päivystykseen sitten yksin odottamaan. Mutta sinne kuuluvat vain akuutit asiat, nesteytys ja akuuttilääkitys. Mutta kun on kohdannut jo liian monta torppausta, ei jaksa eikä halua, vaan jää väsyneenä ja kiukkuisena kotiin makaamaan. Ja päivystyksessähän on jatkoesterata, pahimmillaan ensin digitaalinen, sitten hoidon tarpeen arviointi, pahimmillaan vielä toinen, minkä jälkeen saattaa päästä taudinmääritysammattilaisen eteen. Siis lääkärin.
Otetaan ammattilaistyytyväisyys mittariksi
Aikanaan yliopistolla pääsin hyviin keskusteluihin erikoistuvien lääkäreiden ja hammaslääkäreiden kanssa. Tässä hallintorakenneuudistuksen vaiheessa tulee lähes päivittäin mieleen nuorison ideoima mittari: ammattilaistyytyväisyys. Se syntyi, kun oikeiden esimerkkien valossa pohdittiin potilaiden polkuja, miten hyvin ne sujuivat, mitä parannettavaa. Kyllä nuoret kollegat niin hyvin osasivat tarkastella kriittisesti esimerkkipolkuja ja miettiä parannusehdotuksia. Jos mittarilla voisi antaa arvoja yhdestä kymmeneen, niin aika usein tulisi ehdot tälle uudistukselle.
Palvelujärjestelmässä liikkuminen, oman oikean reitin löytäminen taudinmääritykseen ja hoitoon, on ongelma. Erityisen ongelmallista se näyttää olevan tässä ajassa, kun hallintorakenneuudistus on vaiheessa ja lääketieteellisen vastuun kantaja vaikeasti löydettävissä ja saavutettavissa.
”Joitakin vuosia sitten ystäväni lapsi lääkiksessä opiskellessaan tokaisi, että joka perheessä pitäisi olla lääkäri juuri järjestelmässä liikkumista varten.”
Joitakin vuosia sitten ystäväni lapsi lääkiksessä opiskellessaan tokaisi, että joka perheessä pitäisi olla lääkäri juuri järjestelmässä liikkumista varten. Lääkäri joka perheestä olisi tietysti yksi tapa omalääkärijärjestelmän pystyttämiseen. Tähän on liitettävä sarkasmivaroitus.
Sivustaihmettelijälle löytyy yhä enemmän ihmeteltävää
Näin sivustaihmettelijälle löytyy yhä enemmän ihmeteltävää. Vuoden ikäinen hallintorakenneuudistus (käytän lyhennettä HV-alueuudistus) näyttää onnistuvan kahdessa asiassa: perusterveydenhuollon lopullisessa kaatamisessa ja erikoissairaanhoidon kaatumisen kiihdyttämisessä. En sano mitään sosiaalihuoltojärjestelmästä, josta säästäminen on suoraviivaista ja säätelypohjaista. Jos ainoa julkilausuttu visio on säästäminen, on pakko kysyä, mitkä ovat piilotavoitteet taustalla? Yksi tavoite näyttää olevan kaiken kirjaaminen yhä yksityiskohtaisemmin, mutta tämän tiedon käyttö tieteelliseen tutkimukseen on yhä pidemmän polun päässä. Siellä se toimintatieto makaa, altaissaan. Lääkärien määrää halutaan kasvattaa, mutta lääkäriksi koulutettavien osuuden kasvattaminen pienenevistä ikäluokista on mahdotonta.
Huoltosuhteen vaikeutuminen on ollut pitkään tiedossa, ja toimenpiteenä on ehdotettu muun muassa työurien pidennystä, siis esimerkiksi yliopisto-opintoihin käytettävissä olevien tukien kiristystä. Eläkeiän kynnyksellä olevien työsyrjintään tai työssäolon loppupään pidentämisen ratkaisuista on kuultu vähemmän. Omaishoitajien halpatyön hyödyntäminen on yksi malli, ja samaan, erityisesti naisomaisten tarjoamaan hoivaan, nojaa kotona loppuun asti -ajattelu. Yhtenä toimenpiteenä on maahanmuuton ja kansalaisuuden saamisen esteradan vaikeuttaminen.
”Jos ainoa julkilausuttu visio on säästäminen, on pakko kysyä, mitkä ovat piilotavoitteet taustalla?”
Toisessa laidassa pelastajaksi kuvataan digitalisaatio, tekoäly ja robotiikka, joiden avulla ainakin saadaan kasvatettua torjuntajärjestelmän kerroksia. Käytä Maisaa tai muuta sellaista helppoa järjestelmää ottaaksesi yhteyttä terveysasemaan, anteeksi hyvinvointikeskukseen. Viestinvaihto ei pysy tallessa eikä hoidolla ole jatkuvuutta. Ja tavalla tai toisella tutkittu tieto terveyshyödyn tuottamisesta hoidon jatkuvuuteen panostamalla olisi saatava käyttöön, parhaimmillaan digijärjestelmiä ja 1800-luvun suurkeksintöä, puhelinta, sopivasti hyödyntämällä. Tieteellä johtaminen, tieteeseen perustuva päätöksenteko, alkaa olla unohtunutta perinnettä.
Vanhan Ihme ja kumma -lastenlaulun mukaan ”maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa…” Kun seuraa HV-alueuudistuksen etenemistä medioissa, voi vaan todeta, että niinpä, ja myös kokenutta ammattilaista ihmetyttää ja kummastuttaa.
Toivoisin kuulevani tositarinoita – laita postia
Toivoisin kuulevani tositarinoita hyvin sujuneista poluista – niitä saa mielellään lähettää vaikka sähköpostilla (minna.kaila@duodecim.fi) minulle – sillä tämän pääsiäisen jälkeen todella kaipaan sellaisia. Voi tietysti olla niin, että kuten mediassa, kerromme toisillemme ylipäätään mielellään kauhutarinoita eikä tarinoita hyvin sujuneesta elämästä, sairaudesta ja kuolemasta?