Kliinikkoaikoina lasten ruoka-allergioiden välttämisruokavalioiden jatkamisen tarvetta miettiessäni aloin ottaa vanhemmat mukaan. Hyvänä tukena oli ravitsemusterapeuttien laatima A4, jossa oli ryhmiteltynä ruoka-aineita: maitotuotteet, viljatuotteet jne. omissa lokeroissaan. Sitä katsottiin yhdessä. Kokemuksen karttuessa vaan aloin keskusteluttaa, että tästä viljaryhmästä seuraavaksi kokeiluun joku, ja sitten kysymään, että mikähän olisi hyvä. Ajatellen muun perheen syömisiä ja vanhempien näppituntumaa, millä aloittaisitte? Tehtiin yhdessä etenemissuunnitelma.
Sittemmin olen oppinut terminkin potilaan kanssa yhdessä päättämiselle: shared decision making. Noista ajoista on pidempään kuin luulisikaan. Valitettavan vastikään kuulin täysin päinvastaisesta toimintamallista vakavan taudin hoidon suunnittelussa. Siinä mentiin perinneperiaatteella ”lääkäri määrää ja potilas toteuttaa”, riippumatta siitä, mikä on ammattitausta (sekä potilas että puoliso olivat lääkäreitä). Vielä oli vedetty kehiin jopa dosenttikorttikin, siis kyllä tietää mitä tekee. Kaiken maailman dosentteja, tekisi mieli sanoa. Luulisi dosenttitasolla olevan tiedossa, että potilas pitää ja ennen kaikkea kannattaa ottaa mukaan, eikä määräillä? Noh, yksittäistapaus (paha kyllä opetussairaalassa) ja käsittääkseni päätöksenteon kulttuuri on jo muuttunut aikuislääketieteenkin piirissä.
Sillä jos asettaa itsensä potilaan asemaan, niin tietenkin haluaa tietää, ymmärtää ja vaikuttaa hoitopäätöksiin. Lääkäri toki päättää lääketieteellisin perustein ja kantaa lääketieteellisen vastuun hoidosta. Varsinkin pitkäaikaishoidoissa päivittäinen päätöksentekijä on joka tapauksessa potilas, ostaako lääkkeen? Ottaako lääkkeen? Lääkehoidon toteutus on yksinkertaisin esimerkki. Jaksanko tänäänkin tehdä fyssarin ohjaamia kuntoutumisessani olennaisia liikkeitä? Lääkärillä ja ammattilaisella on vastuu puhua, kuunnella ja kuulla potilasta siten, että päätös tehdään yhteisymmärryksessä. Silloin sitoutuminen paranee ja ne liikkeetkin tulevat tehdyksi.
On ilahduttavaa, että Käypä hoito -suositusten työryhmiin aletaan ottaa potilaita. Kyse on pitkään ja perusteellisesti puhutusta hankkeesta, jonka lyhenne on POMU (Potilaat Mukaan). Uudistuvan suositustyön myötä ammattilaiset ja potilaat saavat jaetun päätöksenteon malleja ja on toivoa, että toimintakulttuurin muutos vauhdittuu.
Vastaa