Luin Lääkärilehdestä taas yhden kollega Kosolan mainion blogitekstin, tällä kertaa häiriökysynnästä. Sillä tarkoitetaan käytännössä potilaan kannalta sitä, että ensimmäinen luukkukontakti on väärä, ongelma ei ala ratketa, ja on pakko yrittää löytää seuraava luukku ja sitä seuraava oikeaa luukkua etsien. Kukin luukku on määrittänyt ydintoimintansa. Helppo tapa rajata ydintoimintoja on asettaa ikäraja: ”Voi, kun meillä hoidetaan vain alle vuoden ikäisiä”, tai ”Aijaa, täyttääkö hän pian 12 – no sitten me ei kyllä voida häntä ottaa tänne, kun meillä on ikäraja.”
Törmäsin terveyspalvelujen kysynnän (demand) pohdintaan muutama vuosi sitten John Seddonin kirjassa The whitehall effect (suosittelen). Häiriökysyntä on lyhyesti toimimattoman systeemin tuotos: kun potilasasiakkaan ongelma ei ratkea, ei edes ala ratketa, on pakko jatkaa kysymistä ja yrittää löytää apua. Oikeastaan kyse on siis häiriötarjonnasta, kun tarjolla on palveluja paketoituna siten, että potilasasiakkaan on todella vaikea tietää, mikä on oikea paikka. Juurisyy ei ole potilasasiakas, jonka ei voi mitenkään olettaa tietävän, mikä on minkäkin toimintayksikön ydintoimintaa ja kuuluuko oma terveysongelma joukkoon vai eikö kuulu. Kärjistäen seulonta on varsinaista häiriötarjontaa, varsinkin, jos siihen ei ole tiiviisti linkitetty mahdollisuutta päästä tutkimuksiin ja hoitoon. Ongelmaa pahentavat eri luukkujen hämäävät ja muuttuvat nimet, joista on helppo olla Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen (Kotus) blogitekstien kanssa samaa mieltä: miksi hyvinvointikeskus? (Ja miksi hyvinvointialue, voisi joku kysyä…)
Perustasolla palvelutarjonnassa on otettu joillakin sotealueilla ”tervetuloa meille” -tyyppinen ajattelu toiminnan kehittämisen pohjaksi, myös mm. Huittisissa ja Kolarissa. Matala kynnys, tartutaan ongelmaan ensikontaktista ja lähdetään ratkomaan sitä yhdessä.
Vastaa