Ajankohtaiset

Liikaa lääketiedettä?

Paolon säätiön Too Much Medicine -symposiumissa Helsingissä 15.–17.8. käsitellään tärkeitä aiheita: ylidiagnostiikkaa ja ylihoitoa terveydenhuollossa.

Ylidiagnostiikalla tarkoitetaan henkilöä haittaamattoman poikkeavuuden tai sairauden diagnosointia, joka johtaa hyödyttömiin hoitoyrityksiin, aiheuttaa tutkittavalle tarpeetonta taakkaa ja voi johtaa haittoihin. Vastaavasti ylihoidolla tarkoitetaan hoitotoimia, joiden tuottama terveyshyöty ei ole suhteessa niistä koituviin riskeihin, taakkaan ja kustannuksiin.

Esimerkkejä mahdollisesta järjestelmällisestä ylidiagnostiikasta ja -hoidosta löytyy kautta lääketieteen kentän. Tarvitseeko lapsi antibiootin, jos hänellä todetaan korvatulehdus? Keneltä rintasyöpää tai eturauhassyöpää tulee seuloa? Milloin murtumien estoon kannattaa käyttää luulääkkeitä? Kuinka suuri riski aivohalvaukseen tai sydäninfarktiin tarvitaan, jotta statiineja kannattaa syödä?

Näissä tilanteissa on usein, ellei aina, kyse arvoihin perustuvista valinnoista. Valintoja tekevät sekä potilaat ja lääkärit että – kustannusten osalta – yhteiskunnan päättäjät. Lääkäreiden ja tutkijoiden tehtävä parhaimmillaan on jakaa se tieto, jonka potilas tai yhteiskunta tarvitsee valintojaan varten. Tämä tehtävä on vaativa, ja siihen tarvitaan työkaluja, joita hoitosuositukset pyrkivät tarjoamaan. Tieteellisen tiedon muodostaman näytön kokonaisuus voi muuttua uuden tiedon karttumisen myötä. Jokin vanha hoitokäytäntö voi osoittautua vaikuttamattomaksi tai jonkin uuden lääkkeen haitat hyötyjä suuremmiksi. Uuden tiedon sirpaleiden vaikutus kokonaisuuteen tulee arvioida ja kuvata hoitosuosituksiin.

Hoitosuositukset ovat tärkeitä terveydenhuollon sisältöä ohjaavia välineitä. Niissä määritetään rajoja diagnostiikalle ja hoidoille. Rajoja määriteltäessä tulee ottaa huomioon sekä potilaille aiheutuvien hyötyjen ja haittojen suhde että palvelujärjestelmän resurssit. Hoitosuositustyöryhmissä tulee huolellisesti ja avoimesti käydä keskustelua diagnostiikan ja hoidon rajoista, ja keskusteluun on syytä ottaa mukaan sekä terveydenhuollon kenttä että palvelujen käyttäjät. Täytyy myös pitää mielessä, että eri intressiryhmillä on erilaisia tavoitteita diagnostiikan ja hoidon rajoiksi. Siksi on tärkeää, että rajat perustuvat tieteelliseen tutkimukseen ja avoimeen keskusteluun tutkimustulosten johtopäätelmistä.

Lääketieteellisen tiedon ja osaamisen lisääntyessä hoidon rajat usein laajenevat. Näin on hyvä silloin, kun tuloksena on potilaan paras kestävällä resurssien käytöllä.

Jorma Komulainen

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

LT, dosentti Jorma Komulainen on Käypä hoito -toimituksen päätoimittaja.