Muistan selvästi ensimmäisen kerran, kun tajusin, miten kamalaa odottaminen terveydenhuollossa on. Kun joutuu odottamaan poliklinikalla tai tutkimuksiin. Opiskeluaikana sain lähetteen kuvantamistutkimuksiin ja sittemmin ajan, jota ennen poliklinikalle piti ilmoittautua. Kälyni oli onneksi radiologi, joka osasi kertoa, että ei se kaikkineen mene noin nopeasti. Saamassani kirjeessä aika-arvio oli puoli tuntia, joka käsitti vain juuri nimenomaisen tutkimuksen. Vaikka olin varautunut odotukseen, jouduin poliklinikalla tiedustelemaan, mikä kestää. Ei ollut kuulemma tehty lähetettä, joten sille odotettiin kirjoittajaa. Reippaana opiskelijana ilmoitin itse kirjoittavani lähetteen – silloisessa paperimaailmassa tämä onnistuikin, ja niin tutkimus saatiin tehdyksi.
Kliinikkoaikoinani sovin hoitajaparini kanssa, että hän kertoo vastaanottoni viivästyessä odottajille heti, kun alan olla sen vartin verran jäljessä – ei mikään harvinaisuus kiireisessä poliklinikassa. VR oivalsi saman jossain vaiheessa ja alkoi junassa satunnaisten pysähdysten yhteydessä kertoa sekä syyn että pysähdyksen arvioidun keston. Syyt ovat ylimalkaisia, mutta arvio odotettavissa olevasta odotuksesta helpottaa odottajaa. Jonotuksesta puhuttaessa tarkoitetaan yleensä yksiköstä toiseen jonottamista, mistä kyllä on puhuttu ja kirjoitettu paljon!
Kuitenkin vastikään törmäsin hyvään ystävääni, joka oli istunut odottamassa erikoissairaanhoidon poliklinikalla puolitoista (!) tuntia ilman, että kukaan kävi kertomassa mitään aikataulusta tai puhumassa hänelle ylipäätään. Eikö julkisessa erikoissairaanhoidossa vieläkään ole huomattu odottajia? Ihmeitä ei tarvitse tehdä tyytyväisyyden lisäämiseksi ja odotuksen sietämisen helpottamiseksi. Pitää huomioida odottajan kallis aika, ymmärtää, että odottaminen on kurjaa ja edes pitää odottaja ajan tasalla odotuksen ennustetusta kestosta!
Minna Kaila
Vastaa