Kulttuurin vuodenajat

Mennyt kesä oli täynnä kulttuuria. Niin ovat myös syksy, talvi ja ensi kevät. Joillekin vain yksi vuodenaika on siihen panostamisen aikaa, toiset sukeltavat kulttuuritapahtumiin aina tilaisuuden tullen.

Miksi oikeastaan puhumme kulttuuritapahtumista, kun kaikki mitä teemme on osa kulttuuriamme: tapamme käyttää viestintävälineitä, liikkua kaupungissa ja luonnossa, harrastuksemme, työmme, ruokamme. Ehkä haluamme korostaa sitä erityistä hetkeä, kun keskitymme johonkin elämykselliseen, erityiseen kokemukseen?

Kulttuurikokemuksilla on tutkitusti yhteys terveyteen. Vahvoja hyvän terveyden ja jopa pidemmän terveen elämän ennustajia ovat kirjastokortin omistaminen (ja käyttö!) ja kuorossa laulaminen. Tuohon jälkimmäiseen liittyy kyllä vahvasti myös sosiaalisuus ja yhteisöllisyys, nekin terveyden peruskiviä. Taiteella, yhdellä kulttuurin peruselementillä, on yksilöllisyyden lisäksi myös vahva yhteisöllinen ulottuvuus. Luolaihmisten tuhansia vuosia säilyneet kalliomaalaukset ovat osa sitä jatkumoa, jota nykytaiteilijat jatkavat oman ilmaisunsa kautta. Musiikkikokemuksemme on aivan erilainen yksin kotona kuin joukossa konsertissa.

Ympäristömme ja sen ilmiöt ovat myös sekä henkilökohtaisia kulttuurikokemuksiamme että osia yhteisöllisestä kokonaisuudesta. Terveyden ja hyvinvoinnin näkökulmasta ei ole yhdentekevää, miten kaupunkimme on rakennettu, mistä löytyy lähiluontoa, erämaan rauhaa ja millainen virikeympäristö meidät ympäröi. Samalla kun puhutaan kaupungin tai jonkin kaupunginosan ”pöhinästä”, eloisasta ja aktiivisesta toiminnasta, pitää huolehtia mahdollisuuksista rauhalliseen palautumiseen aisteja kuormittavien jaksojen välissä.

Suurimmalle osalle suomalaisista luonto on hyvin tärkeä paikka mieltä eheyttävänä maisema- ja ääniympäristönä. Myös kaupungeista pitäisi löytyä oikeasti hiljaisia luontoympäristöjä. Valitettavasti suurin osa kaupunkipuistoistamme ei täytä tätä kriteeriä, vaikka muutoin voivatkin olla viihtyisiä, vihreitä keitaita rakennetun ympäristön keskellä.

Itse hakeudun mielelläni niin syrjäisiin erämaihin kuin Suomesta löytyy ja riemuitsen siitä kaikkien aistien rauhasta, joka siellä on mahdollista saavuttaa. Hyvin toisenlaisen, teknologisen kokemuksen sain kesällä, kun makasin tunnin täysin pimeässä tankissa, vahvassa suolaliuoksessa ja tulpat korvissa. Tällainen lähes täydellinen sensorinen deprivaatio eli kaikkien aistien ”puuttuminen” oli mahdollista kokea kaupallisena elämyspalveluna. Aika kului yllättävän nopeasti – ehkä ajantaju myös hiipui – ja olo oli sen jälkeen varsin levollinen, ehkä hieman tokkurainen. Hiljaisuus ei ollut, eikä voikaan olla, täydellistä: oman hengityksen ja verenkierron äänet kuuluvat joka tapauksessa.

Katson nähtävyyksiä ihmetteleviä turisteja ja totean olevani samaa heimoa. En saa samaa irti paikoista ja tapahtumista vain katsomalla kuvia tai videoita. Olen myös kokeillut virtuaalilaseja, joissa tilan kokemus on aidomman tuntuinen. Haemme kuitenkin kokonaisvaltaisia kokemuksia, joissa kaikki aistimme ovat mukana. Kulttuuri näkyy, kuuluu, tuntuu, tuoksuu ja maistuu. Parhaimmillaan aika kuluu, mutta unohtuu.

Matti Rautalahti

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *