Ajankohtaiset

Amanuenssuuri – mahdollisuus onnistua ja epäonnistua

Yksi pahimmista lääketieteen ammattisanoista lienee amanuenssi. Maallikolla ei ole mitään käryä mitä amanuenssi tarkoittaa. Kaikille lääkiksen ulkopuolisille normaaleille kavereilleni avaan kapulakielisen sanan tarkoittamaan yksinkertaisesti lääkärin työn harjoittelua jollakin erikoisalalla jonkun oikean lääkärin valvonnassa ja suostumuksella.

Kavereille selkenee, mutta potilaalle en ikimaailmassa mene esittelemään itseäni amanuenssiksi. Vastaanotto voi olla ihan mitä vaan. Toki joillekin, kuten itselleni tulee mieleen jokin hämärä museoon liittyvä virka. Kuitenkin esittäytyjän ollessa lääkärin tamineissa sairaalassa mielikuvat amanuenssista voivat vaihdella täysin toistaitoisesta harjoittelijasta aina dosenttimaiseen tietäjään asti.

Itselleni amanuenssuuri tarkoittaa mahdollisuutta onnistua ja epäonnistua. Joku toinen on vielä tekemisistäni vastuussa. Järjen käyttö on toki suotavaa.

Harjoittelu onkin myös mahdollisuus oppia ymmärtämään, sietämään ja siirtämään omia rajoja. Kyse on pitkälti myös luottamuksen rakentamisesta. Ohjaavan ja neuvovan lääkärin kuten myös hoitohenkilökunnan pitää kyetä luottamaan harjoittelijan tekemisiin. Luottamus rakennetaan joka kerta uudestaan seurattavan lääkärin vaihtuessa. Aivan kuin luottamus potilaaseenkin pitää joka ikinen kerta ansaita.

Luottamus onkin aivan avainasemassa varsinkin harjoittelijan roolissa. Koulutuksemme yliopistossa on ilmeisesti tietoisesti päättänyt tarjota opiskelijoilleen kattavasti teoriaa luottaen siihen, että tarvittavat kädentaitoja sisältävät toimenpiteet kukin pääsee tekemään 16 viikon itse haettavien amanuenssuurien ja muiden osastoharjoitteluiden aikana. Osin on sitten varmaan tuuristakin kiinni, tekeekö jotain toimenpidettä ensimmäistä kertaa oikeissa töissä ollessaan oikealle potilaalle. Tuntuu turhauttavalta ja jollain tavalla vastuun siirtelyltä, mutta jotain hyötyäkin mallista on. Pokka nimittäin kasvaa jokaisen uuden toimenpiteen ja tilanteen myötä.

”Esittele itsesi mennessäsi leikkaussaliin” toitotettiin. Helpolta kuulostaa. Ensimmäiset kerrat olivat siinäkin vaikeita. Minulla ei ollut mitään käryä kuka kukin on ja tuntui, että seison jopa paikallaan olevan anestesiakoneen tiellä. Naama punaisena kurkusta tulee piipitys: Hei olen se ja se. Tuurilla yksi nostaa katseen. Harjoittelemiseen onneksi kuuluu edistyminen. Esittely tulee nykyään automaattisesti ja kuuluvalla äänellä, aivan kuin normaali tervehtiminenkin. Osa ei tervehtimiseen vastaa, toisilla syy on tietenkin keskittyminen työhönsä, toisilla käytöstavoissa.

Ihminen haistaa pelon. Epävarmuus välittyy. Lääkärinalun epävarmuus ja pelko välittyy potilaaseen. ”Punktoin nyt olkapäästänne nestettä ja laitan sinne kortisonia” saa potilaassa aikaan varmasti eri reaktion kuin jos esittelen itseni ääni väristen ensimmäistä punktointia tekeväksi harjoittelijaksi ja kysyn lupaa siihen. Tässä auttaa aina kokeneemman lääkärin tuki. Ja sitten se oma pokka.

Ensimmäisellä kerrallani lääkäri totesikin neuloja härvätessäni potilaalle ja minulle: ”Okke, sinä kun olet näitä laittanut niin voit laittaa tämänkin”. Ilman muuta. Kaksi minuuttia aikaisemmin olin juuri kertonut lääkärilleni kokeilleeni punktiota kuminukelle ryhmäopetuksessa, jossa kahdeksan hengen ryhmällä oli ehkä viisi minuuttia aikaa kokeilla punktiota. Hyvin meni ja tuki oli koko ajan läsnä.

Sanonta kuuluu, että peloista pahin on tuntemattoman pelko. Tässä kohtaa koulussa annettu teoria taklaa epävarmuutta. Tiedän mitä rakenteita olkapäässä on. Aivot eivät ole siellä. En voi neulalla tappaa potilasta. Mitä sitten, vaikka osuisin esimerkiksi luuhun? Neula töksähtää, potilas saattaa ulvahtaa. Minun täytyy tämä opetella joten voin yhtä hyvin opetella sen nyt juuri tälle potilaalle. Tuki on vierelläni. Jos ei onnistu, hän ottaa ohjat käsiinsä. Onnistuminen taas on järisyttävän mukavaa, mutta jo seuraava toimenpideyritys voi ottaa luulot pois ja tipan laitosta tuleekin surkea usean yrityksen mahalasku, jota pahoittelee potilaalle.

Ennen toimenpiteitä on kuitenkin ehkä kaikista opettavaisin ja vaikein osuus; potilaan kanssa keskusteleminen. Ainakin tähän asti tuntuu, että jokaisesta kohtaamisesta oppii jotain uutta. Joka kerta aistit herkistyvät kuulemaan mistä potilas on huolissaan, mitä hän toivoo, mikä tässä nyt on se juttu ja miksi minä nyt ajattelenkin lounaslistaa. Ja heti seuraavaksi saatan koittaa huumoria vain huomatakseni, että hänen kohdallaan tämä ei toimi. Paljon saa myös anteeksi kun kertoo tehneensä erehdyksen tai myöntää, ettei huomannut jotain. Myös sen, että neurologian osastolla työskentelevän vaimon katsoessa vieressä yritän testata potilaalta patellarefleksiä polvilumpion yläpuolelta. Toisin sanoen siis läiskin potilasta kumivasaralla reiteen.

Manukesässä mukavaa on myös se, että onnistumisia ja epäonnistumisia voi naureskella samalle, usein täysin jeerassa sijaitsevalle paikkakunnalle lähteneiden kurssitovereiden kanssa. Samojen kavereiden kanssa iltaisinkin riittää ei-lääketieteellistä tekemistä, mikä on varsin tervettä. Manuilusta saakin kokonaisuudessaan uskomattoman paljon hyvää oppia niin lääkärin ammatista kuin itsestään kehittyvänä lääkärinä.

Moni menee manukesää seuraavana kesänä töihin, jolloin vastuun kantaa itse. Siihen mennessä tiedot ja taidot kehittyvät huimasti ja toki kollegiaalista tukeakin saa alkuvaiheessa paljon. Ennen seuraavaa kesää on kuitenkin tilanteita, jolloin potilas ja ehkä amanuenssi itsekin toivovat samaa kuin lentopelkoinen ystäväni lääkisporukan kanssa tehdyllä Filippiinien reissulla. Toivottavasti konetta ei lennä joku amanuenssi.

Okke Nikkinen

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Okke Nikkinen on 4. vuosikurssin lääketieteen opiskelija Oulun yliopistossa.